Tänään uutisoitiin, että MIELI ry käynnistää muutosneuvottelut. Neuvottelut voivat johtaa enintään 20 ihmisen irtisanomiseen järjestön noin 160 työntekijästä. Kuluvaa hallituskautta leimanneet järjestöleikkaukset ovat karuja, sillä sote-järjestöjen valtionrahoitus on putoamassa hallituskauden aikana noin puoleen aiemmasta.
Mittakaava kertoo siitä, että Orpon hallituksen ja nyt sosiaali- ja terveysministeri Rydmanin antama kyyti järjestöille on rajua. Leikkausten osuminen mielenterveyden edistämiseen ja vapaaehtoistoimintaan on mielenterveystyön kannalta on yksiselitteisesti tylyä. On toki hyvä, että esimerkiksi Sekasin-Chatista ei nyt jouduta supistamaan, mutta ennaltaehkäisystä leikkaaminen ei ole oikein.
Kun on itse työskennellyt yli kymmenen vuotta mielenterveystyön asiakasrajapinnassa psykiatrisella osastolla, on väkisinkin muodostunut jonkinlainen käsitys myös järjestötyön merkityksestä. Niiden tarjoamat ryhmätoiminnot ovat monelle korvaamattomia ja järjestöjen kautta tuleva vertaistuki pitää monen pinnalla. Jos esimerkiksi vapaaehtoistoimijoiden koulutusmahdollisuudet heikkenevät, vaikutukset näkyvät vääjäämättä myös mielenterveystyön arjessa.
Moni tukeutuu järjestöjen toimintaan jatkuvasti. Julkisissa palveluissa hoitosuhde voi resurssipulan vuoksi jäädä pahimmillaan voinnin seurantaan, mahdollisiin lääkemuutoksiin ja erilaisiin paperitöihin. Järjestöjen toiminnasta ihminen voi saada kokemuksen, ettei hän ole yksin haasteidensa kanssa.
Tämä ei tarkoita sitä, että järjestöillä pitäisi korvata julkiset mielenterveyspalvelut. Niiden tekemä työ ei ole kuitenkaan mitään ylimääräistä puuhastelua. Se on monelle aivan olennainen osa sitä tukea, jonka avulla arjessa ylipäätään pärjää.
Mielenterveyskriisiä ei totta vieköön ratkaista mielenterveystyöstä leikkaamalla. Se pitäisi ymmärtää ilman, että asia joudutaan vielä käytännössä todistamaan kasvavina hoitojonoina, päivystyskäynteinä ja sairaalahoidon tarpeena. Avuntarve tuskin leikkaamalla katoaa.