Twitter Yle Areena on todellinen aarreaitta. Kuuntelen sieltä etenkin radiossakin lähetettäviä ohjelmia, podcasteiksi niitäkin voi sanoa. Eräs suosikeistani on Elävä historia. Sen tuorein jakso herätti allekirjoittaneessa todella paljon ajatuksia. Aiheena siinä on itsenäisen Suomen ensimmäiset kosketukset pakolaisuuteen.
Ne tapahtuivat vuoden 1918 jälkeen, kun Itä-Karjalasta tuli tänne reilusti yli kymmenentuhatta ihmistä. Enimmillään heitä oli vuonna 1922 yli 35 000. Heitä asettui paljon Oulun, mutta myös esimerkiksi Kemin seudulle.
Kuten tiedämme, maailmanaika oli tuolloin erityisen levoton. Venäjän vallankumous ja siihen liittyvät sodat (joita myös suomalaiset osaltaan lietsoivat ja kävivätkin) aiheuttivat monenlaista myllerryksiä, ja kaikkein karuimmin ne heijastuivat tavallisiin ihmisiin. Suomen ja Neuvostoliiton välille noussut todellinen raja oli myös hyvin uusi asia, koska aiemmin sellaista ei ollut ollut etenkään ihmisten tajunnassa.
Raja oli tsaarinvallan aikana usein ylitetty noin vain, ja osa 1920-luvun pakolaisista saattoi lähteä takaisin ajattelematta, että siitä välttämättä seuraisi mitään erityistä. Toisin kävi valitettavan usein traagisella tavalla, eikä jälleennäkemisiä enää välttämättä tapahtunut, jos itäraja ylitettiin takaisin.
Tuon ajan pakolaiset, karjalaiset, inkeriläiset ja venäläiset, olivat tietenkin erilainen viiteryhmä verrattuna nykytilanteeseen, jossa pakolaisiksi ja turvapaikanhakijoiksi tullaan välillä todella kaukaa. Toisaalta viime vuosina Suomeen on tullut sotaa pakoon etenkin ukrainalaisia, jotka ovat joutuneet itänaapurin laittoman aggression kohteeksi aivan kuten suomalaisetkin kansamme historian aikana.
Kuunnellessani podcastia tuli mieleen, että tietyt asiat valitettavasti pysyvät, kun tarkastelemme pakolaisuutta. 1920-luvulla Suomessa pakolaisia usein halveksuttiin, muun muassa ryssittelemällä, ja moni kantameikäläinen porho halusi laittaa köyhiä köyhää vasten, koska vienankarjalaisia pyrittiin haalimaan muun muassa lakkorikkureiksi. Vastaavanlaisia työelämän ongelmia on edelleen. Maahanmuuttajien hyväksikäyttö on yhä liian usein suomalaisen työelämän häpeäpilkku. 1920-luvulla pelättiin myös, että tulijat viekoittelisivat suomalaiset naiset.
Paljon on siis samaa. Toisaalta sadan vuoden takaisissa pulaoloissa tehtiin monesti kaikki mahdollinen pakolaisten auttamiseksi, heidän ruokkimisekseen ja kouluttamisekseen. Ne eivät olleet mitään pieniä tekoja köyhässä maassa.
Historia ei tietenkään toista itseään sellaisenaan. Vuodet 1922 ja 2026 ovat hyvin erilaisia. Silti ihmisissä näyttää olevan jotain pysyvää: pelkoa ja ennakkoluuloja, mutta myös myötätuntoa ja auttamishalua. Ehkä historian tärkein opetus ei ole se, että se toistaa itseään, vaan se, että jokainen sukupolvi joutuu päättämään uudelleen, millainen se haluaa olla.