Sosiaalityön tarve ei katoa työntekijöitä irtisanomalla
Pohteen sosiaalityöntekijöiden irtisanomisista kertova uutinen herättää kyllä todella suuren huolen. Taustalla on Pohteen muutosneuvottelut, joissa kaikkiaan 300 työntekijää on jouduttu irtisanomiin hyvinvointialueen rahoituksen romahdettua huhtikuussa yllättäen 56 miljoonalla. Kiitos vain, rahahanoja säätelevä maan hallitus.
Nyt nämä leikkaukset näkyvät jo arjessa kovin rujolla tavalla. Joka tapauksessa esimerkiksi psykiatrian terveyssosiaalityön raju alasajo on ratkaisu, jonka järkevyyttä minun on päättäjänä ja myös alalla työskentelevänä sairaanhoitajana todella vaikea ymmärtää.
Olen työssäni nähnyt, miten tärkeää sosiaalityöntekijöiden osaaminen on potilaiden auttamisessa. Psyykkisen sairauden lisäksi ihmisellä usein on toimeentuloon, asumiseen ja perheen tilanteeseen liittyviä vaikeuksia, jotka ovat kuormittaneet. Kun kamelin selkä on katkennut ja ihmisen psyykkinen terveydentila huonontunut, nämä asiat menevät usein entistä enemmän sekaisin. Silloin tarvitaan ammattilainen, joka osaa selvittää tilanteen ja auttaa oikeiden etuuksien ja palvelujen saamisessa.
Sosiaalityöntekijät tuntevat siis kokonaisuuden tavalla, jota meiltä terveydenhuollon ammattilaisilta ei voi noin vain odottaa. Myös siinä näkyy heidän ammattitaitonsa ja koulutuksensa ja tuota kautta heidän tarpeellisuutensa.
Sosiaalityöntekijät osaavat esimerkiksi huomioida myös lasten tilanteen, mahdollisen lastensuojelun tarpeet ja yhteistyön eri palvelujen välillä, mikä välillä on todellinen viidakko setvittäväksi. Samalla heidän osaamisensa tukee muiden sote-ammattilaisten työtä ja auttaa suunnittelemaan potilaan turvallista kotiutumista.
Aina ei siis varmasti edes hoksaa, kuinka paljon sosiaalityöntekijät tekevät asioita hoidon onnistumisen eteen. Kun apua on tarvittu sosiaalityöntekijöiltä, heiltä on voinut kysyä muitta mutkitta. Nyt olen todella huolissani siitä, mitä tapahtuu, kun tämä osaaminen siirtyy kauemmas hoidon arjesta.
Psykiatrian sosiaalityön yksikkö päättyy siis vuoden 2026 lopussa. Pohde vakuuttaa, että potilaat saavat jatkossakin sosiaalityöntekijän tukea ja palveluja voidaan antaa myös sairaalassa. Näin voi toki vähintään muodollisesti olla ja uusia protokolloja on luotu, mutta ei potkutsunami voi olla näkymättä arjessa.
Potilaan vaikea elämäntilanne ei ratkea antamalla hänelle seuraavan palvelun puhelinnumero. Eikä sairaanhoitajalle tai lääkärille synny (eikä tule syntyä) sosiaalityöntekijän asiantuntemusta sillä, että tämän työpanos poistetaan yhteisestä työryhmästä. Jonkun nämä asiat on edelleen hoidettava.
Huoli koskee myös lasten ja perheiden palveluja. Pohde vähentää kaikkiaan lastensuojelun ja perhesosiaalityön yhdistämisen yhteydessä 15 sosiaalityöntekijää ja neljä lähiesihenkilöä.
On syytä huomioida esimerkiksi Talentian esiin nostama aiheellinen kritiikki siitä, että kiireelliset lastensuojelutilanteet veisivät ajan perheiden suunnitelmalliselta tukemiselta. Tämä huoli on helppo jakaa. Jos esimerkiksi sovittuja tapaamisia joudutaan perumaan uusien kriisien vuoksi, voi seuraava kriisi syntyä juuri siellä, missä apu jäi saamatta. Pohteella ei nimittäin ole myöskään virka-aikaista lastensuojelun päivystystä, joka ottaisi koppia kriisiytyneistä tilanteista ja suunnitelmallista työtä pystyisi muuten tekemään lasten ja perheiden kanssa.
Lopuksi. Tätä kaikkea selittää paljolti tietenkin Orpon–Purran hallituksen politiikka, joka ajaa hyvinvointialueita leikkaamaan myös sosiaalityöstä. Sosiaalihuoltolain uudistusta perustellaan sujuvammilla palveluilla, byrokratian vähentämisellä ja varhaisella tuella. Tavoitteet kuulostavat ”hyviltä”, mutta samalla uudistuksella tavoitellaan 100 miljoonan euron säästöjä.
Kyseessä on silloin päivän selvästi myös leikkauslaki, joka tulee huonontamaan palveluita. Lasten ja perheiden avuntarve ei kuitenkaan vähene sillä, että asiakkuus siirretään toisen lain alle.
Eikä varhainen tuki vahvistu työntekijöitä vähentämällä. Tässä on melkoinen ristiriita hallituksen puheiden ja käytännön välillä ja tämä on pitkä linja sen toiminnassa.